Anetten hiustenlähtömatka alopecia universaliksen kanssa
Tapaa Anette, joka kertoo avoimesti hiustenlähdöstään
Kaikki alkoi vuonna 2016, kun olin 24-vuotias. Isäni oli juuri kuollut – aivan liian varhain – ja suru oli valtava. Pian sen jälkeen löysin niskastani paljaan kohdan, joka oli noin 5 kruunun kolikon kokoinen. Kaiken surun lisäksi aloin pelätä terveyteni puolesta. Mistä johtui, että minulle naisena ilmestyi yhtäkkiä paljaita kohtia hiuspohjaan? Mustat hiukseni olivat pitkät ja paksut, mutta päätin mennä lääkäriin. Mitä jos kyseessä olisi jotain vakavaa?
Otin yhteyttä omaan lääkäriini, mutta hän ei halunnut tutkia minua, koska hänen mukaansa hän ei voisi tehdä asialle mitään. Sain siis ajan toiselle lääkärille.
Lääkärissä minusta otettiin useita verikokeita, ja todettiin, että minulla oli B12-vitamiinin puutos. Aloitin hoidon, ja vain kaksi kuukautta myöhemmin kohta oli itse asiassa poissa, ja hiukseni kasvoivat jälleen yhtä hyvin kuin ennenkin.
Vuonna 2020 kaikki alkoi uudelleen
Neljä vuotta myöhemmin huomasin lähes yhdessä yössä, että olin menettänyt kaikki käsivarsieni karvat. En oikeastaan ajatellut sitä sen enempää, koska minulla oli yhä pitkät ja paksut hiukset päässäni. Kaikki oli tavallaan kuten “ennenkin”.
Vain kuusi kuukautta myöhemmin hiukseni alkoivat kuitenkin lähteä. Menetin yhä enemmän hiuksia, ja samalla kun hiuksia putosi, ne luonnollisesti myös ohenivat pituuksista todella paljon. Siinä vaiheessa minulla ei ollut paljaita kohtia – “vain” ohentuneet hiukset – ja aloin jälleen ottaa B12-lisää. Tällä kertaa siitä ei kuitenkaan ollut apua.
Päätin leikata hiukseni polkkamalliin. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun huomasin uuden paljaan kohdan jakausalueellani.
Soitin taas lääkärille. Epäröin kuitenkin hieman soittamista ja odotin ehkä liian pitkään, koska olin hyvin hermostunut siitä, miten minut otettaisiin vastaan. Minua ei ollut aiemmin todella kuultu. Yhdessä yössä huomasin kaksi suurta kohtaa korvien kohdalla, ja avuttomuuden ja epätoivon tunne vyöryi ylitseni. Olinko sairas? Oliko kyseessä jotain vakavaa?
Verikokeet olivat melko normaalit. B12-arvoni oli hieman tavallista alhaisempi – mutta ei samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Lääkärini teki lähetteen ihotautilääkärille, jonne oli kahden kuukauden jono!
“Näytänkö sairaammalta kuin potilaani?”
Ennen kuin ehdin ihotautilääkärille, hiustenlähtöni eteni nopeasti. Olin todella surullinen ja voin aivan kamalasti – erityisesti silloin, kun minun piti mennä töihin syöpäosastolle. Työskentelen lähihoitajana syöpäosastolla, ja tilanne oli minulle todella vaikea. Mieleni täyttyi ajatuksista ja tunteista. Huomasivatko potilaat, että minulta puuttui paljon hiuksia? Näytinkö sairaammalta kuin he? Entä työkaverini? Se täytti koko arkeni. Peitin hiustenlähtöäni ja paljaita kohtia otsapannalla.
Olin silti vielä melko rauhallinen. Kehoni tuntui hyvältä – kuten aina. Aloin siis googlettaa kaikenlaisia (ja mahdottomiakin) ratkaisuja hiustenlähtööni, ja kokeilin valtavan määrän vitamiineja, seerumeita, shampoita – you name it. Mutta mikään ei toiminut.
En pysynyt enää lainkaan mukana! Hiuksia putosi koko ajan, ja ihotautilääkärin vastaanottoon oli vielä todella pitkä aika. Sain onneksi kiireellisen ajan noin kolmen viikon jälkeen, jolloin aloitin heti hormonihoitovoiteen ja hormonipistokset hiuspohjaan, B12-lisän sekä D-vitamiinin, ja hormonikierukkani poistettiin. Kävin vastaanotolla 4–6 viikon välein konsultaatiossa arvioimassa kaikkia näitä toimenpiteitä, jotta tilannetta seurattiin jatkuvasti. Minun piti antaa sille aikaa, mutta olin optimistinen ja toiveikas, koska minulle oli laadittu suunnitelma, ja sain seurantaa ja keskusteluja matkan varrella.
Elämänilo katoaa hiusten mukana
Joulukuussa kaikki romahti! Olin täysin maassa ja hyvin surullinen. Siihen mennessä olin siirtynyt tilanteesta, jossa minulla oli vielä melko paljon hiuksia, siihen että hiukseni olivat todella ohuet – olin menettänyt lähes kaikki hiukseni vain kahdessa kuukaudessa! Menetin täysin rohkeuteni, haluni ja elämäniloni – tuntui kuin elämä olisi ollut ohi! Hiuksia kasvoi hyvin takaisin yhdessä kohdassa, mutta toisessa ne lähtivät pois.
Voin yhä huonommin, en fyysisesti, mutta kaikki ajatukset, huolet ja epätietoisuus kuluttivat minut loppuun ja johtivat yhä useampiin sairauspoissaoloihin työstäni. Näytin todella sairaalta, enkä vieläkään tiennyt, mikä syy oli. Kehoni tuntui muuten samalta kuin ennenkin, mutta sitä oli vaikea kestää, kun en tiennyt, mikä minussa oli vialla.
Kaljuna loppuelämän?
Aloitin psykologilla käynnin. Asia täytti mieleni valtavasti; juuri tuo epätietoisuus. Olenko kalju loppuelämäni? Mitä tulee tapahtumaan? Muutaman tapaamisen jälkeen psykologi totesi, että minulla saattoi olla masennus. En pystynyt LAINKAAN suhtautumaan siihen. En voinut käsitellä sitä, että minussa olisi vielä lisää asioita vialla. Lopetin melkein heti sen jälkeen – en yksinkertaisesti jaksanut koko tilannetta.
Toisella käynnilläni ihotautilääkärillä sain ensimmäisen peruukkini. Ihotautilääkäri ei vieläkään halunnut asettaa diagnoosia, koska toivo hiusten takaisin kasvamisesta oli yhä olemassa.
Hiusprotesti!
Matkani aikana ryhdyin suoranaiseen hiusprotestiin. Lopetin jalkojen ja kainaloiden sheivaamisen, koska en halunnut itse olla mukana poistamassa karvojani. Yhtäkkiä rakastin kaikkia karvojani. Hauska ajatus, kun niin moni käyttää suuren osan elämästään juuri näiden alueiden karvojen poistamiseen. Mutta kun ne sitten yhtäkkiä katosivat itsestään, se olikin aivan eri asia.
Perheeni kanssa puhuminen auttoi valtavasti. Äitini taisi olla yhtä lailla tilanteestani järkyttynyt kuin minäkin. Kävimme monia pitkiä keskusteluja. Sain paljon tukea myös puhumalla poikaystäväni ja ystävättärieni kanssa.
Valitsen peruukin osaksi elämääni
Olin odottanut peruukkia innolla ja minulla oli mielikuva siitä, millaista se olisi, mutta tunne oli outo ja erilainen.
Kampaaja näki mahdollisuuksia, mutta minä en ollut vielä siinä vaiheessa. Halusin näyttää itseltäni. Halusin vain vanhat hiukseni takaisin. Olin hermostunut siitä, voisivatko muut nähdä, että minulla oli peruukki. Kommentoisivatko ihmiset sitä?
Ensimmäinen peruukkini liimattiin kiinni. Jäljellä olevat hiukseni leikattiin aivan lyhyiksi – ystäväni auttoi minua – se oli päivä täynnä tunteita. Pidin peruukkia kolme viikkoa, mutta se kutitti, ja sain niskaani ekseemaa. Se oli painajainen. Kun otin sen pois aivan ensimmäistä kertaa, tyttäreni itki. Se oli suuri muutos.
Poikaystäväni kysyi minulta, pitäisikö peruukin olla salaisuus. Puhuimme siitä, mitä itse halusin. En itse asiassa halunnut, että se olisi salaisuus. Se paransi minua hieman joka kerta, kun puhuin siitä ääneen.
Tältä minä näytän – olen yhä kaunis – naisellinen!
Peruukki teki minut todella iloiseksi. Aloin voida paremmin. Saavutin pisteen, jossa päätin, että minun täytyy mennä eteenpäin – myös tyttäreni vuoksi.
Tyttäreni reagoi ulkonäkööni vain ensimmäisellä kerralla, kun otin peruukin pois. Nykyään se on onneksi arkea. Olenhan minä vain äiti.
Yritin siirtää huomioni pois ajatuksistani, ja aloin tehdä paperikukkia sekä viettää paljon aikaa luonnossa. Samana aikana jäin sairauslomalle, jotta saisin rauhaa, ja se auttoi minua. Vasta myöhemmin minulla oli voimia kysyä poikaystävältäni, miten hän oli voinut. Emme olleet koskaan puhuneet siitä. Kaikki oli käsitellyt vain minua. Myös hänelle sivustaseuraajana se oli ollut todella vaikeaa. Hän oli ollut hyvin surullinen ja hyvin huolissaan. Ulkonäköni oli muuttunut. Hänen oli vaikea muuttaa sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä oli minusta. Hän ei tiennyt, mitä tuli kotiin näkemään – minut hiusten kanssa vai ilman hiuksia.
Turvallinen olo peruukin kanssa Toftildilla
Neljän kuukauden jälkeen ensimmäisen peruukkini kanssa tulin Toftildille. Se kemia ja turvallisuuden tunne, jota kaipasin toiselta kampaajalta, löytyi täältä heti. Tarvitsin asiantuntijoita. Seurasin Josefine Valentinia Instagramissa ja valitsin Toftildin hänen suositustensa vuoksi.
Ensimmäinen keskusteluni oli Claus Toftildin kanssa. Käytännöllinen keskustelu odotuksista, hinnoista ja malleista. Juuri niin kuin minä pidän.
Olin todella iloinen uudesta peruukista, ja nykyään ensimmäisellä peruukillani on minulle valtavan suuri tunnearvo. Minulla on se itse asiassa edelleen. Uudet peruukit, jotka olen myöhemmin saanut Toftildilta, ovat paljon kauniimpia ja paremmin tehtyjä, mutta vanha merkitsee minulle vain paljon. Se muistuttaa minua ajasta, jolloin kaikki oli vaikeaa, mutta jolloin kaikki yhtäkkiä kääntyi, ja aloin voida paremmin.
“Sinulla on alopecia”
Ihotautilääkäri toteaa, että minulla on alopecia. Mutta se ei tullut shokkina. Olin jo valmiiksi lopettanut monet lisäravinteeni, koska minulla oli itse aavistus, että kyse oli siitä. Pitkän matkani aikana tapaan naisen, jolla on alopecia. Hän katsoo hiuksiani, tai sitä mitä niistä oli jäljellä, ja kuulee tarinani. Tämän perusteella hän on täysin varma, että minulla on alopecia. Se sattui todella paljon. Hän oli ensimmäinen, joka antoi tilanteelleni nimen.
Uudenvuodenlupauksia ja voittoja
Tein itselleni uudenvuodenlupauksen vuodelle 2022: mennä töihin ilman peruukkia! Toteutin sen itse asiassa jo aivan ensimmäisenä työpäivänäni vuonna 2022. Se tuntui edelleen oudolta, ja siihen tarvittiin useampi kerta ennen kuin siitä tuli minulle “arkea”.
Jonkin ajan kuluttua töissä tuli ensimmäinen kommentti eräältä potilaan omaiselta: “Onko sinullakin syöpä?”
Avasin keskustelun. Oli rajua kertoa vieraalle ihmiselle elämästäni ja haasteistani. Mutta se oli myös valtavan suuri voitto.
“Kenenkään ei pidä luulla, että olen mies”
Yhtäkkiä kaikki iskee minuun uudelleen. Luulen, että se liittyi siihen, että minun piti yhtäkkiä hakea peruukkia uudelleen. Minun piti kohdata asia jälleen. Annoin itselleni luvan olla surullinen.
Tuntui, että olin menettänyt identiteettini hiusteni mukana. Aiemmin minulla oli aina hyvä itseluottamus, ja olin tyytyväinen ulkonäkööni. Mutta samalla kun hiukseni ja kulmakarvani lähtivät, menetin ulkonäköni ja sen ihmisen, jonka näin peilissä. Liitin naisellisen identiteettini hiuksiini.
En halunnut, että kukaan luulisi minua mieheksi.
“Voi hyvin olla kalju olematta sairas”
Olen käyttänyt Instagramia todella paljon parantaakseni itseäni. Olen usein itkenyt storyssa, kun olen kertonut avoimesti ja rehellisesti tunteistani tässä prosessissa, joka eteni niin nopeasti, etten ehtinyt pysyä siinä henkisesti mukana.
Tänä päivänä käytän Instagramiani murtaakseni tabua ja ennakkoluuloja siitä, että “hänellä on syöpä”.
“Ei – minulla on alopecia”.
Naisten hiustenlähtö yhdistetään usein sairauksiin, kuten syöpään. Ja ennen kuin itse olin tässä tilanteessa, ajattelin samoin.
Pieni “hauska” sivuhuomio on se, että viimeiset karvat, jotka menetin, olivat nenäkarvani. Itkin sitä oikeasti. Tunsin itseni hieman typeräksi, koska nenäkarvat ovat yleensä juuri niitä, joista halutaan eroon. Mutta ne olivat viimeiset karvani, ja siksi siitä tuli lopullista.
Jos voisin valita vain yhden paikan, johon saisin karvani takaisin, se olisi tietenkin hiukset päässäni, mutta oikeastaan ikävöin myös kulmakarvojani valtavasti. Piirrän kulmani arjessa itse, ja juhliin käytän Toftildin kulmatatuointeja luodakseni luonnollisemman ilmeen. Ne luovat tavallaan ilmeet koko kasvoille.
Rakastan peruukin käyttöä. Rakastan sen asettamista, ja sitä, että sen avulla näytän ihan kaikilta muiltakin. Mutta haluan myös näyttää maailmalle, miltä oikeasti näytän. Minusta on tärkeää näyttää, että voi hyvin olla kalju olematta sairas. Ja minusta on tärkeää murtaa tabu siitä, että on nainen ja kalju.
Tänä päivänä voin itse asiassa sekä käydä kaupassa että hakea tyttäreni päiväkodista – täysin ilman peruukkia.
Parhaat neuvoni:
On ihan okei olla surullinen. Aika parantaa kaikki haavat.
Voi aivan hyvin olla iloinen ja onnellinen ilman hiuksia.
Toivon, että jakamalla tarinani siitä voisi tulla edes hieman helpompaa muille samassa tilanteessa oleville.
