Kokeilin kaikkea mahdollista (ja mahdotonta)
Tapaa Nanna, jolla on alopecia universalis, ja lue hänen tarinansa.
Kaikki alkoi, kun olin menossa esikouluun. Olin vasta 6-vuotias. Vanhempani huomasivat, että jokin oli vialla, kun hiuksiani oli tuppoina peitolla, ovenkarmissa ja suihkussa – he olivat molemmat hyvin järkyttyneitä. Lopulta päässäni oli paljon paljaita kohtia, ja loputkin hiuksistani lähtivät saman vuoden jouluna.
Äitini oli epätoivoinen! Kokeilin kaikkea mahdollista (ja mahdotonta), minkä netin mukaan piti auttaa. Pääsin ihotautilääkärille ja sain paljon voiteita… mutta mikään ei auttanut.
Kun olin 12-vuotias, minut ohjattiin Bispebjergin ihotautiosastolle, jossa minulle myönnettiin ensimmäinen peruukkini. Olin nyt menettänyt kaikki karvat koko vartalostani, ja minulla todettiin alopecia universalis.
Lapsena ja nuorena olin hyvin surullinen siitä, etten ollut kuten muut koulun tytöt. En voinut mennä uimahalliin, laittaa hiuksiani kiinni tai yöpyä ystävieni luona, koska olin epävarma itsestäni. Epävarma siitä, mitä muut ajattelivat minusta! Muistan hyvin, miltä tuntui olla ulkopuolinen. Minua muistutettiin jatkuvasti siitä, etten ollut samanlainen kuin kaikki muut luokassa… ja se oli todella raskasta.
 |
 |
 |
 |
Ensimmäinen peruukkini
Kun sain vihdoin ensimmäisen peruukkini (kuituhiusperuukin), olin onnellinen!
Oli täysin epätodellinen tunne, että minulla oli hiukset ja näytin samanlaiselta kuin muut luokan tytöt – etenkin koska olin monien vuosien ajan haaveillut saavani pitkät hiukseni takaisin!
Teini-iässä aloin kiinnittää enemmän huomiota ulkonäkööni. Äitini ja minä vietimme paljon aikaa peilin edessä ennen koulua, sillä kulmakarvani piti piirtää ja peruukki asettaa kunnolla, jotta ei huomaisi, että käytin peruukkia.
Minulle merkitsi todella paljon, etteivät ihmiset tienneet, ettei minulla ollut hiuksia ja että käytin peruukkia. Tein kaikkeni peittääkseni sen, että käytin peruukkia. Ajan myötä jotkut kuitenkin ymmärsivät sen, ja koulussa ihmiset kuiskailivat nurkissa ja katsoivat minua. Se teki minut todella surulliseksi, kun ihmiset puhuivat minusta selkäni takana. En halunnut olla erilainen tai erottua joukosta!
Kun aloin hyväksyä sen
Kun pääsin peruskoulusta ja aloitin 10. luokan toisessa koulussa, aloin puhua sairaudestani avoimesti enkä enää salannut, että minulla oli alopecia universalis.
Se, että puhuin asiasta avoimesti, teki sen, etten enää hävennyt enkä piiloutunut peruukkini taakse. Aloin vihdoin hyväksyä sen, että näytin siltä miltä näytin.
Mielessäni painoi kuitenkin edelleen yksi asia.
En ollut vieläkään näyttäytynyt ilman peruukkia!
Ainoat, jotka olivat nähneet minut ilman peruukkia, olivat lähimmät ihmiseni (perhe ja ystävät).
 |
 |
 |
 |
Se tuntui todella suurelta kynnykseltä
Huhtikuussa 2020 rohkaistuin julkaisemaan Facebookissa ja Instagramissa kuvan ilman hiuksia! Se tuntui todella suurelta kynnykseltä, ja pitelin puhelinta pitkään kädessäni ennen kuin painoin ”Jaa julkaisu”.
Olin hyvin liikuttunut ja helpottunut kaikista ihanista ja kannustavista kommenteista ja viesteistä, joita sain. Se antoi minulle rohkeutta, ja olin valmis ottamaan seuraavan askeleen: kulkemaan ilman hiuksia julkisuudessa!
Noin vuotta myöhemmin otin yhteyttä DR3 Tværs -ohjelmaan ja kirjoitin hiustenlähtötarinani! Yhdessä DR:n kanssa tein dokumentin matkasta, jolla uskalsin luopua hiuksista ja mennä ihmisten pariin täysin kaljuna! Dokumentista tuli suuri menestys, ja sain todella paljon positiivista palautetta. Se antoi minulle valtavasti itseluottamusta!
Tänään olen 100 % enemmän sinut itseni kanssa, ja olen todella ylpeä siitä, kuka olen ja miltä näytän!
Katso DR3 Tværs -jakso tästä!
