Alopecia: Näin Nannan hiustenlähtö alkoi

Kansikuva: Valokuvaaja: Sara Skytte

Nanna kertoo tarinansa alopeciasta ja siitä, miten kaikki alkoi. Katso yllä oleva video tai lue tarina alta.

Nimeni on Nanna, ja minulla on alopecia. Jotkut ehkä tuntevat osan tarinastani, toiset eivät tunne sitä lainkaan. Mutta uskon, että vain harva tuntee koko tarinani.

Viimeisten neljän vuoden aikana olen yrittänyt puhua tästä avoimesti perheelleni ja ystävilleni, televisiossa ja sosiaalisessa mediassa, mutta esillä ovat olleet vain osat tarinasta. Koen, että on tarve kertoa koko tarina, jos haluaa ymmärtää kokonaisuuden ja nähdä prosessin kaikki puolet. Tässä on minun tarinani.

Olin 13-vuotias ja istuin kesämökillä sohvalla, kun ystäväni letitti hiuksiani. Hän huomasi päässäni kohdan, pienen paljaan läikän, josta puuttui hiuksia. Ystäväni ja minä olemme aina hassutelleet paljon ja vitsailleet asioista, joista voi vitsailla. Muistan oikeastaan vain, että nauroimme sille vähän.

Mutta melko lyhyessä ajassa, siis vain parissa kuukaudessa, tämä läikkä alkoi kasvaa suuremmaksi. Se oli varmaan noin viiden kruunun kolikon kokoinen. Ihmettelin hieman, mitä se oikein oli. En ollut tässä vaiheessa peloissani, koska läikkä ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin oli. Muistan selvästi, että näytin tämän läikän vanhemmilleni, ja he ehkä vähän puoliksi suuttuivat ja puoliksi ärsyyntyivät, koska luulivat minun tehneen sen tahallani. Kerroin tietysti, etten ollut, enkä usko, että he ajattelivat asiaa silloin sen enempää.

Ja se läikkä, joka oli juuri ollut viiden kruunun kolikon kokoinen, lisääntyi ja muuttui useiksi läikiksi. Vasta kun niitä tuli useampia, aloimme ajatella, että jokin oli vialla. Kaikki tapahtui noin puolessa vuodessa, joten se eteni todella nopeasti.

Hiukseni katosivat, mutta minne?

Mutta outoa oli se, ettei näitä hiuksia tuntunut katoavan mihinkään. En ymmärtänyt sitä, koska kun heräsin, tyynyllä ei ollut erityisen paljon hiuksia, enkä voinut myöskään vain vetää niitä irti. Selviten sen huomasi suihkussa. Siellä näki kyllä, että hiuksia irtosi hieman tavallista enemmän.

Niinpä äitini päätti viedä minut ihotautilääkärille, ja siellä minulle tehtiin selkään testi, jossa iholle sivellettiin asetonia. Kyllä, asetonia! Tällä haluttiin selvittää, kestikö ihoni sitä. Se kesti, joten tätä asetonia sivellettiin niille läikille, joita minulla oli. Ihotautilääkäri sanoi, että oli 30–40 %:n mahdollisuus, että tästä olisi apua ja saisin hiukseni takaisin asetonisivelyjen avulla.

Uskon, ettei ihotautilääkärikään ollut täysin varma, oliko kyse alopeciasta, mutta se oli heidän paras arvauksensa. Sivelyhoito ei auttanut minua, ja menimme googlaamaan internetistä siinä toivossa, että löytäisimme selityksen hiustenlähdölle. Näin kyllä, että muilla internetissä alopeciaa sairastavilla oli läikkiä, jotka muistuttivat omiani.

Näin myös kuvia ihmisistä, jotka olivat täysin kaljuja ja joilta puuttuivat sekä kulmakarvat että ripset, ja se pelotti minua, koska entä jos minusta tulisi sellainen! Internetissä sanottiin myös, että gluteeniton ruokavalio auttaisi. Kokeilin sitä kaksi kuukautta, mutta sekään ei auttanut. Suunta oli vain yksi, ja se oli alaspäin.

Huumori ja positiivisuus ovat olleet suuri apu

Omasta mielestäni sekä perheeni että ystäväni ovat käsitelleet koko hiustenlähtöprosessini todella, todella hyvin. Sekä huumori että positiivisuus ovat olleet valtava osa minua, ja niistä on ollut suuri apu tässä tilanteessa. Koska melko varhain prosessin aikana annoin läikälleni nimeksi Ole. Se oli minulle tapa nähdä läikkä ystävänä eikä vieraana ja pelottavana asiana. Mutta on selvää, ettei ole hauskaa, että on läikkä nimeltä Ole. Eikä varsinkaan teini-ikäisenä!

Matkan varrella on siis ollut kuoppia. Muistan, että kaikkein pahinta aikaa oli epävarmuus. Se, ettei tiennyt, mihin kaikki johtaisi. Eivätkä lääkäri tai internet osanneet sanoa mitään varmaa. Ainakaan he eivät olleet 100-prosenttisen varmoja. Se, ettei tiennyt, kaljuuntuisiko ehkä pian kokonaan tai menettäisikö ehkä kulmakarvat ja ripset, oli todella epämiellyttävä tunne.

Korona oli tervetullut tauko

Pidän itseäni hyvin sosiaalisena, positiivisena ja iloisena ihmisenä, joka rakastaa luokkakavereitaan ja jalkapallokavereitaan. Mutta vuonna 2020, kun hiukseni alkoivat levitä läikiksi, tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni todella suurta epävarmuutta itsestäni! Olin itse asiassa todella iloinen, kun koronapandemia saapui, koska se tarkoitti, että sain istua kotona ruudun ääressä, ja pienessä kuvassa alakulmassa pystyin näyttämään itseni edestä enkä takaa, mistä kaikki nämä läikät olisivat oikeasti näkyneet.

Saatoin siis oikeasti piiloutua ruudun taakse. Luokasta, johon rakastin mennä joka aamu, tuli yhtäkkiä minulle valtava haaste, kun aloimme taas palata fyysisesti luokkiin. Niin, itse asiassa jo pelkästään jalkapallon pelaamisesta, siitä urheilusta jota rakastin, tuli minulle yhtäkkiä haaste. Silloin piti nimittäin mennä jalkapallokentälle, enkä halunnut näyttää läikkiäni kenellekään, koska eihän kenenkään pitänyt tietää, että minulla oli niitä.

Se ei ollut lainkaan tavallista tytölle, eikä varsinkaan siinä iässä. Ajattelin vain, että hiusten menettäminen oli tavallisinta vasta vähän vanhempana, mutta minä olin vain Nanna 8. luokalta, joka halusi pitää hiuksensa. Mutta hyvin luovan perheeni ansiosta tiesin, että keksisimme kyllä ratkaisun.

Äidin luova otsapanta

Äitini osti 3–4 otsapantaa, ja sitten hän kävi Glitterissä, jossa hän löysi todella edullisia hiustenpidennyksiä, ja ompeli ne kiinni niihin leveisiin otsapantoihin, jotka hän oli tilannut kotiin. Ja kas, minulla oli yhtäkkiä otsapanta, jossa oli hiuksia ja jonka avulla pystyin peittämään läikkäni. Se sai ihmiset myös hieman ihmettelemään, miksi aloin yhdessä yössä käyttää valtavan suuria leveitä otsapantoja, joihin minua ei ollut totuttu näkemään. Luulen, että sanoin vain hymyillen, että halusin muuttaa tyyliäni. Mutta eihän se ollut syy, eikä siinä oikeastaan ollut paljonkaan hymyiltävää.

Jalkapalloharjoituksissa pelkäsin, että joku vetäisi minua hiuksista, koska silloinhan se putoaisi pois. Sosiaalisessa mediassa pelkäsin myös, että joku huomaisi sen, jos en peittäisi tarpeeksi hyvin. Ja kesällä muistan, etten halunnut myöskään mennä uimaan. Minusta se ei ollut kovin mukavaa, koska en halunnut ottaa lierihattuani pois, mutta minusta oli liian hassua uida hattu päässä.

Ja kun olin jalkapallovalmentajana jalkapalloleirillä, muistan, että jotkut lapsista kysyivät, oliko minulla syöpä. Muistan myös, että yksi lapsista sanoi minulle, että minulla oli suuri otsa. Mutta siinä ei ollut mitään pahaa, koska he olivat vain lapsia ja hyvin uteliaita.

Mielestäni olin itse asiassa todella hyvä vastaamaan ihmisille, mitä se oli, jos he kysyivät. Siis sanomaan, että kyse oli pälvikaljusta tai alopeciasta. Ja myöntämään heille, että kyllä, minulla oli suuri otsa.

Suuri paljastus

Olin vähitellen tullut siihen pisteeseen, että olin väsynyt piilottelemaan sitä. Olisi paljon vähemmän aikaa vievää, jos seuraajani sosiaalisessa mediassa tietäisivät, että minulla on alopecia, koska silloin minun ei tarvitsisi peittää sitä.

DR Ultraa varten tehtyjen kuvausten yhteydessä, jotka äitini oli löytänyt Facebookin kautta, pieni kuvausryhmä tuli kotiini. He olivat tekemässä pientä sarjaa erilaisista nuorista, jotka ehkä erottuivat hieman enemmän joukosta kuin keskiverto nuoret. Tämä oli minun mahdollisuuteni paljastaa vihdoin kaikille, että minulla oli alopecia. Kuvausryhmä kysyi, saisivatko he kuvata sen, kun paljastin asian ja julkaisin sen sosiaalisessa mediassa.

Tavallisesti en välitä lainkaan siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta sillä hetkellä, kun minun piti ladata video, olin kauhuissani siitä, että saisin vihamielisiä kommentteja. Mutta tein sen, ja latasin videon.

Se räjähti! Se räjähti aivan täysin, mutta positiivisella tavalla. Videota katsottiin yli 50.000 kertaa. Sekä ihmiset, jotka tunsin, että ihmiset, joita en tuntenut. Ihmiset, jotka tunsin televisiosta, kommentoivat videoni alle.

Olin niin helpottunut, mutta myös hyvin hämmentynyt, koska monet saamistani viesteistä olivat ihmisiltä, joilla oli itsellään alopecia. Olin varma, että olin aivan yksin maailmassa tämän kanssa, mutta eteeni avautui kokonaan uusi yhteisö, ja ymmärsin, että videoni kautta olin auttanut monia muita ihmisiä.

Sanoin kyllä kutsulle tulla mukaan Go'morgen Danmarkiin. Tein niin, koska Kim, joka on Puk Elgårdin veljenpoika, antoi Pukille vinkin ja tägäsi hänet kommenttiin. Sen ansiosta Puk näki videon, jossa kerroin, että minulla on alopecia. Ja myöhemmin päätin myös suostua siihen, että ajelin hiukseni Zulu Awards -lavalla vuonna 2021.

Huomasin, että joka kerta kun avauduin ja puhuin asiasta ääneen, tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi, koska siellä oli paljon muitakin. He myös avautuivat ja kertoivat, että heilläkin oli alopecia. Mutta hienointa oli se, että mitä useammin sanoin ääneen itselleni ja muille kaikki nämä sairauteen liittyvät positiiviset asiat, sitä enemmän aloin myös itse uskoa niihin. Avoimuus ja ääneen puhuminen tekevät siitä myös yhtä normaalin puheenaiheen kuin niin monesta muustakin asiasta.

Koska asiat, joita toistuvasti tekee tai sanoo, muuttuvat normaalimmiksi kuin ne asiat, jotka pitää itsellään. Opin näkemään paremmin hyvät puolet, ja vähitellen haastoin myös itseäni esimerkiksi menemällä viemään roskat ilman hiuksia. Seuraavalla kerralla menin ehkä Nettoon, ja lopulta pystyin olemaan yhden päivän lukiossa ilman hiuksia.

Peruukin saaminen oli yksi elämäni suurimmista päivistä

Itse asiassa mielestäni koko prosessi muuttui helpoimmaksi silloin, kun menetin kaikki hiukseni. Koska silloin minulla ei ollut enää ärsyttäviä hiustupsuja tiellä. Se tarkoitti vain sitä, että saatoin olla täysin kalju, ja sitten sain peruukin, joka näytti omilta hiuksiltani.

Ja se oli yksi elämäni suurimmista päivistä, kun sain peruukin. Tuntui kuin olisin taas alkanut tunnistaa sen Nannan, joka olin ennen kuin sain tietää, että minulla on alopecia. Mutta ensimmäinen peruukkini on aivan oma tarinansa, joten se tulee toisessa videossa.

Hiukseni ovat kasvaneet takaisin

Nyt olen saanut melko paljon hiuksia takaisin. En tiedä miksi, en tiedä miten. Olen siitä tietenkin iloinen, mutta minulta puuttuu silti vielä todella paljon. Ja se ärsyttää minua! Minua ärsyttää todella paljon, etten voi vain saada niitä viimeisiäkin hiuksia takaisin. Koska nyt kun osa on tullut takaisin, miksi loput eivät voisi tulla myös? Silti hiukseni pystyvät jo vähitellen peittämään suurimman osan, ja minun täytyy myös muistaa, että kyse on vain hiuksista.

Eikä se muuta sitä, kuka olen. Olen edelleen Nanna, joka osaa pelata jalkapalloa. Ja joka osaa vitsailla asioista. Ja joka voi olla osa yhteisöä. Ja jolla voi edelleen olla ne arvot, jotka minulla nyt on. Uskon, että koko tämä prosessi on tehnyt minusta vielä vahvemman. Joten kun kohtaan muita vaikeita asioita, pystyn ehkä käsittelemään niitä paremmin kuin ennen.

Kiitos, että kuuntelit tarinani. Kirjoita ihmeessä minulle tai Toftildille, jos olet samankaltaisessa tilanteessa tai tunnet jonkun, joka on.

Tai jos haluat vain jakaa ajatuksiasi. Nähdään!

Löydät Nannan Instagram-profiilin täältä tai hakemalla @freestyle_linddd.