Opin suoristamaan selkäni – myös ilman hiuksia

Hei, nimeni on Mette, olen 27-vuotias, ja tässä on tarinani hiustenlähdöstäni:

Menetin hiukseni ensimmäisen kerran tammikuussa 2011, kun olin 13-vuotias. Olimme olleet viikonloppumatkalla Kööpenhaminassa, nukuin koko kotimatkan autossa, ja kun ajoimme pihaan, suurin osa hiuksistani makasi auton pohjalla.

Ennen hiustenlähtöä olin se tyttö, jonka hiukset oli laitettu joka päivä. Saatoin käyttää useita tunteja edellisenä iltana koko hiusten letittämiseen, jotta minulla olisi seuraavana päivänä koulussa kiharat. Olin juhlien keskipiste, sain eniten rooleja koulun näytelmissä ja seisoin edessä joulukonserteissa. Lyhyesti sanottuna käytin hiuksiani ilmaistakseni itseäni, ja olin vahva persoona.

Kun hiukset katosivat, katosin minäkin niiden mukana!

Kun hiukset sitten katosivat, myös itseluottamus katosi. Kävin lääkärissä, mutta siellä minulle kerrottiin, että lääkäri tunsi 65-vuotiaan naisen, joka myös menetti hiuksensa. Hän laski, kuinka monta hiusta häneltä irtosi suihkussa joka päivä. Ei varsinaisesti sitä, mitä 13-vuotias tyttö haluaa kuulla. Pääsin ihotautilääkärille, jossa minulle sanottiin, että ehkä hiukset kasvaisivat takaisin, ehkä eivät koskaan.

Piilouduin pipojen ja hiuspantojen taakse ensimmäisen puolen vuoden ajan, koska pelkäsin olla se ”outo” tyttö. Tästä ajanjaksosta ei ole yhtään kuvaa. Kun kesä 2011 tuli, jouduin hyväksymään, että hiukset kasvoivat takaisin, mutta eivät samalla tavalla kuin ennen. Silloin hiukseni leikattiin ensimmäistä kertaa lyhyiksi.

Kasvaminen siksi, johon osoiteltiin sormella

Monen vuoden ajan kiusaaminen oli arkipäivää. Luokkatoverini kertoivat nuoremmille oppilaille, että jos he koskisivat minuun, se tarttuisi ja hekin menettäisivät hiuksensa. Joka vuosi Syöpäsäätiön kampanjaviikon aikana ihmiset pysäyttivät minut kadulla kertoakseen, että olivat lahjoittaneet rahaa, jotta minut voitaisiin ”pelastaa”. Kerta toisensa jälkeen kerroin, etten ollut kuolemansairas syöpää sairastava, mutta lopulta aloin tuntea yhä enemmän vihaa aina, kun ihmiset alkoivat puhua. Löysin rauhan hevosteni parista ja luovuudesta. Kun viimein pääsin pois peruskoulusta, halusin pois kaiken ja kaikkien luota ja aloittaa alusta.

Valitsin lukion sen mukaan, minne kaikki muut eivät olleet menossa. Minun piti mennä vastakkaiseen suuntaan. Siellä sain ensimmäisen poikaystäväni, vaikka minulla oli siiliksi leikattu tukka. Sain ystäviä, ja se auttoi kestämään tuijotusta kaikkialla, missä kuljin. Laadin itselleni säännön: yksi musta vaatekappale vuodessa, eli en saanut ostaa mustia vaatteita, vain yhden kappaleen.

Katseiden omistaminen sen sijaan, että piiloutuisi niiltä

Luulin, etten voisi saada peruukkia, koska kukaan ei ollut maininnut siitä minulle tai vanhemmilleni. Olimme uskoneet, ettei se ollut minulle vaihtoehto. Olin varmasti myös melko itsepäinen ja laitoin hanttiin aina, kun joku mainitsi peruukin. Ihan tyypillinen teini.

Kun täytin 18 vuotta, alkoivat kaupunkielämä ja juhlat. Huomasin, että sen, mitä ihmiset eivät uskaltaneet tehdä selvin päin, he tekivät humalassa. Ihmiset koskivat päätäni ilman lupaa, ja typeriä kohteliaisuuksia tuli: näytät kauniilta, vaikka sinulla ei ole hiuksia. Aloin katsoa suoraan ihmisiä silmiin, kun he tuijottivat. Aloin suoristaa selkäni ja kävellä kuin omistaisin koko kaupungin sen sijaan, että yrittäisin sulautua joukkoon. Aloin pukeutua yhä värikkäämmin ja käyttää yhä näyttävämpiä kenkiä. Tämä oli selviytymiskeino: ihmiset huomasivat ensin vaatteeni eivätkä hiuksiani.

Aloitin opintoni varhaiskasvatuksen opettajaksi ja ymmärsin nopeasti, että haluan työskennellä niiden kanssa, jotka ovat erilaisia. Niiden lasten kanssa, joilla ei ole helppoa, niiden jotka jäävät ulkopuolelle, kuten minä itse jäin. Haluan olla se aikuinen, jota itse kaipasin lapsena koulussa.

Valinta, jota en uskonut minulla olevan

Kun kesä 2024 saapui, ajatukset peruukista alkoivat nousta esiin. Mitäköhän pitää tehdä saadakseen sellaisen? Voinko saada julkinen tuki, ja niin edelleen. Ihana kollega rohkaisi minua kokeilemaan – mitä pahaa siinä voisi olla – ja lähetin hakemuksen peruukin tukea varten.

Sain tuen, ja yhtäkkiä mahdollisuudet olivat rajattomat. Ainoa asia, josta olin varma, oli se, etten halunnut olla blondi. Pelkäsin yksinkertaisesti, että näyttäisin taas pieneltä 13-vuotiaalta Metteltä. 27-vuotissyntymäpäivänäni tulin ensimmäisen kerran Toftildille, ja poikaystäväni Magnus oli mukana. Kokeilin kaikkia hiusvärejä, mutta ymmärsin nopeasti, että minun oli päästettävä irti pelostani vaaleaa peruukkia kohtaan, koska se näytti parhaalta.

Perheen oli kuitenkin vaikea tottua hiuksiin. Bonus-tyttäreni olisi pitkään mieluiten halunnut, että kulkisin ilman peruukkia. Olin jopa suurissa sukujuhlissa, joissa ihmisille valkeni vasta kolmen tunnin jälkeen, kuka olin. Uusia kysymyksiä ja kommentteja tuli: Miksi peruukki? ”No mutta Mette, sinähän olet aina ollut ilman hiuksia, tuoltahan sinä vain näytät”, ja niin edelleen.

Nyt minulla on ollut peruukki vuoden, ja se on ollut ihanaa. Voin mennä töihin ilman, että 100 lasta kertoo minulle olevani kalju. Voin mennä ostoskeskukseen ilman, että ihmiset kuiskivat käsiensä takana. Olen edelleen avoin siitä, että minulla on hiustenlähtö, ja vastaan aina kaikkiin kysymyksiin, mutta kaikki on vain helpompaa, kun samat 10 kysymystä eivät toistu joka päivä. Lisäksi olen saanut takaisin ilon hiusten laittamisesta ja letittämisestä.