Yhtäkkiä olin syöpää sairastava nainen
Kesällä 2019 elämäni muuttui täysin. Olin ollut terve ja energinen nainen, ja yhtäkkiä olinkin syöpää sairastava nainen. Minulla todettiin peräsuolisyöpä, joka oli levinnyt maksaan. Minulla oli kaksi lasta, 7- ja 9-vuotiaat, ja suuri epävarmuus siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Lääkärit kertoivat minulle, ettei minua voitu parantaa, mutta voisin saada elinaikaa pidentävää solunsalpaajahoitoa. Solunsalpaajahoito toisi mukanaan myös sivuvaikutuksia, muun muassa sen, että menettäisin hiukseni. En aluksi ajatellut, että hiusten menettäminen olisi kovin merkityksellistä – ovathan ne vain hiukset, ja ne kasvavat takaisin.
Mutta ymmärsin pian enemmän, sillä hiustenlähdön myötä en voinut enää peittää sitä, että olin vakavasti sairas – en ympäristöltäni, en lapsiltani enkä myöskään itseltäni joka kerta, kun katsoin itseäni peilistä. En enää näyttänyt siltä terveeltä, vauhdikkaalta naiselta, vaan sairaalta naiselta. Monet sanoivat minulle, että näytin todella hyvältä lyhyillä hiuksilla, mutta itse näin vain sen, että näytin sairaalta. En tunnistanut itseäni peilistä, ainakaan sitä kuvaa itsestäni, joka minulla oli mielessäni.
En epäillyt hetkeäkään, ettenkö haluaisi peruukkia, jotta voisin tuntea olevani oma itseni sairaudesta ja solunsalpaajahoidosta huolimatta. Peruukin kanssa pystyin liikkumaan muiden ihmisten parissa ilman, että minua katsottiin kieroon tai säälin täyttämällä katseella. Minun oli tärkeää, etten näyttänyt niin sairaalta. Tarvitsin tunnetta siitä, että olin kaunis ja oma itseni, ja siinä peruukki auttoi minua.
Vuonna 2020 minut leikattiin, peräsuoleni poistettiin ja sain maksansiirron. Sairaalan mukaan syöpä oli nyt poissa, ja omat hiukseni saivat taas kasvaa. Kävin kontrollissa kolmen kuukauden välein varmistaakseni, ettei syöpä palaisi. Toukokuussa 2022 kontrollikuvauksessa ilmeni, että syöpä oli palannut uuteen maksaani, ja olen siitä lähtien saanut solunsalpaajahoitoa. Menetin jälleen hiukseni, ja periaatteessa minulla oli jo peruukki edelliseltä hoitojaksolta. Mutta se peruukki ei enää vastannut hiuksia, jotka olin saanut takaisin – ei pituudeltaan eikä rakenteeltaan. Yritin laittaa vanhan peruukin päähän, mutta se ei tuntunut tällä kertaa yhtä hyvältä, koska se poikkesi niin paljon niistä hiuksista, jotka olin saanut takaisin.
Tarvitsin peruukin, joka muistutti omia hiuksiani, sillä vaikka puhun sairaudestani ja hoitopolustani hyvin avoimesti, halusin vain, ettei peruukistani huomaisi heti, että se on peruukki. Sen sijaan tarvitsin peruukin, joka näytti omilta hiuksiltani. Onneksi Toftild pystyi auttamaan minua siinä. Vaikka olisi sairas, tarvitsee silti tuntea itsensä kauniiksi, ja naisena tarvitsee tuntea itsensä naiselliseksi. Minulle suuri osa molemmista liittyy hiuksiini.
