1 metrin hiuslahjoitus äitini kunniaksi

“Hiukset ovat hiuksia – ja hiukset kasvavat takaisin. Useimmilla.”

Se on ollut mottoni jo monen vuoden ajan.
Minulle hiukset ovat aina olleet jotain, joilla voi leikitellä. Värit, pituudet, kampaukset – kaikki kasvaa kuitenkin takaisin.

Mutta kaikilla niin ei käy.

Ja juuri silloin hiuslahjoitus saa aivan toisen merkityksen.

Letit Yhdysvalloista vuonna 1997. Ne kävivät liian painaviksi, ja hiukset piti leikata kokonaan pois. Silloin ne olivat “vain hiuksia”. Jotain, mikä kasvoi takaisin.

Kun syöpä tuli lähelle

Syöpä ei ole vain jotain, mitä tapahtuu “muille”.

Pikkuveljeni menetti parhaan ystävänsä, kun he olivat vasta 15–16-vuotiaita. He olivat tiivis poikaporukka, ja kun ystävä menetti hiuksensa hoitojen aikana, hän ei jäänyt yksin.

Vuonna 2015 äidilläni todettiin rintasyöpä. Onneksi se löydettiin varhain, ja hän tarvitsi “vain” sädehoitoa. Hän sai pitää hiuksensa.

Mutta silloin minä lopetin omieni värjäämisen.

Ehkä siksi, että tiesin jo silloin, että jonain päivänä lahjoittaisin hiukseni.

Ensimmäinen lahjoitus

Olen aina halunnut lahjoittaa hiuksia.
Mutta kun niitä sekä värjää että välillä leikkaa lyhyiksi, se vaatii suunnittelua.

Raskauteni aikana vuonna 2016 hiukseni kasvoivat valtavasti – ja kasvu jatkui, vaikka täysimetin. Tasasin latvoja itse, ja kun lopulta päätin lahjoittaa hiukseni ensimmäisen kerran, vanhoja värijäämiä ei ollut enää jäljellä.

Vuonna 2020 hiukset olivat kasvaneet niin pitkiksi, että pystyin lähettämään 40 cm Toftildille.
Ystäväni sai kunnian leikata ne 😍

Se oli erityinen tunne. Antaa jotain, mikä minulla “vain” kasvaa takaisin – mutta mikä voi toiselle merkitä itseluottamusta, arvokkuutta ja tunnetta omasta itsestä vaikeana aikana.

Ensimmäinen lahjoitus vuonna 2020 – 40 cm lähetetty

Kun äitini menetti hiuksensa

Joulukuussa 2023 saimme sen viestin, johon ei ole koskaan valmis:
Äidilläni oli haimasyöpä.

Tällä kertaa mukana oli solunsalpaajahoito – ja tällä kertaa hän menetti hiuksensa.

Äidilläni oli aina ollut pitkät, valkoiset hiukset. Se taitaa olla meidän suvun juttu. Omani ovat myös matkalla siihen suuntaan.

Huhtikuun 2024 tienoilla hänen hiuksensa leikattiin olkapäille, koska ne alkoivat lähteä. Samalla häneltä otettiin mitat peruukkia varten, mikä toi hänelle turvallisuuden tunnetta vaikeana aikana. Muistaakseni myös hänen hiuksensa lahjoitettiin 🥰

Myöhemmin hän leikkasi loputkin pois, ja minä autoin partatrimmerillä.

7-vuotias poikani oli mukana koko matkan ajan. Hänellä oli hyvin läheinen suhde mummiinsa, ja hänen mielestään oli outoa, että mummi menetti hiuksensa.

Puhuimme kaikesta – lapsen tasolla. Yksikään kysymys ei ollut väärä. Hän ei saanut tuntea itseään ulkopuoliseksi. Ja näin on edelleen.

Äiti Lene ilman peruukkia ja peruukin kanssa

1 metri hiuksia – hänen kunniakseen

Maaliskuussa 2024 lähti vielä 30 cm lahjoitukseen.

Ja silloin syntyi ajatus:
1 metri hiuksia.

Ei kerralla – vaan yhteensä.

Toinen lahjoitus vuonna 2024 – 30 cm lähetetty

Siitä on tullut kohta bucket-listallani. Tavoite, jossa on kyse muustakin kuin pituudesta. Kyse on eteenpäin antamisesta. Siitä, että voi tehdä jotain konkreettista todellisuudessa, jossa muuten tuntee itsensä usein voimattomaksi.

Koko perhe on onneksi selvinnyt hyvin surusta rakkaan äitimme, isoäitimme ja anoppimme menetyksen jälkeen. Viimeinen (tai ehkä viimeinen) hiuslahjoitukseni tapahtuu vuoden 2026 lopussa tai vuoden 2027 alussa.

Hiukset ovat hiuksia.
Ne kasvavat takaisin – useimmilla.

Mutta joillekuille se merkitsee kaikkea, että saa edes osan itsestään takaisin.

Ja jos voin antaa matkalle mukaan 1 metrin hiuksia, teen sen ❤️

- Stine Andersen