Henkilökohtainen kertomus alopecia areatasta, hiustenlähdöstä ja toivosta

Siitä on nyt noin 25 vuotta, kun sain ensimmäisen peruukkini. Aloitin Hår for Livet® by Toftild -ratkaisulla, joka on valmistettu pääni muotin perusteella ja liimattu päänahkaan, joten sitä ei voi ottaa pois. En nimittäin pystynyt lainkaan hyväksymään ajatusta siitä, että ottaisin hiukseni pois ja laittaisin ne takaisin - miten minun pitäisi tehdä se ja milloin? Muutaman vuoden jälkeen kävi niin, etten enää voinut saada kunnan myöntämää julkista tukea Hår for Livet® -ratkaisuun, ja koska minulla ei ollut varaa maksaa koko summaa itse, vaihdoin standardiperuukkiin.

Alku standardiperuukin kanssa oli hieman vaikea, koska pelkäsin, että ihmiset näkisivät minut ilman peruukkia. Ajan myötä suhtauduin onneksi tilanteeseen rennommin ja omaksuin sen asenteen, että omassa kodissani ja omassa puutarhassani näytän juuri siltä kuin haluan, ja siksi pidän peruukkia kotona vain hyvin harvoin. Kyllä, olen itse asiassa päässyt jo niin pitkälle, että käyn nyt uimahallissa ja treeneissä ilman peruukkia, ja lisäksi peruukkini lomailee hotellihuoneessa, kun olemme "lämpimissä maissa" (käytän joka tapauksessa aina aurinkohattua migreenin vuoksi, ja 30 asteen helteessä peruukkia on yksinkertaisesti liian kuuma pitää päässä). Ihmiset saavat ajatella mitä haluavat, ja kaikki saavat erittäin mielellään kysyä siitä, sillä kerron mielelläni, että minulla EI ole syöpää, että se EI satu fyysisesti ja että minua EI tarvitse sääliä.

Se on ollut minulle hyvin pitkä ja hyvin vaikea matka ensimmäisestä pienestä kaljusta kohdasta täysin kaljuun päähän ja peruukkiin, sillä hiuksiin ja kampaukseen liittyy niin paljon identiteettiä. Kyse ei ole vain omasta identiteetin tunteesta tai sen puutteesta, vaan hyvin paljon myös siitä, millaisen identiteetin muut ihmiset sinuun liittävät. Kampauksen ja sen, kuka olet ihmisenä, välillä täytyy olla yhteys. Olen kohdannut paljon väärinkäsityksiä, huhuja ja myyttejä ympärilläni – ennen kaikkea siksi, että minun oli itse vaikea hyväksyä hiusten puuttumistani, enkä valitettavasti oppinut läheisiltäni avoimuutta omista ongelmistani. Kamppailin aivan liian monta vuotta sen kanssa, etten antaisi "outojen" hiusteni määrittää minua, en muiden silmissä enkä myöskään omissa silmissäni. Mutta sehän on hävitty taistelu, kun juuri se on se, minkä kaikki näkevät ensisilmäyksellä, ja se, minkä minä itse näin peilistä. Ulkonäköni ja "minäni" eivät yksinkertaisesti vastanneet toisiaan, ja se vaikutti todella kielteisesti minäkuvaani.